Parin viime vuoden aikana yksinäisyys on noussut yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Aiheen esillenostamisessa on ollut voimakkaasti mukana Itä-Suomen yliopiston sosiologian professori Juho Saari.
Minua aihe on askarruttanut niin ihmisenä kuin sosiaalialan ammattilaisena. Silti minua on hieman arveluttanut teeman nostaminen yhteiskunnalliseksi teemaksi, koska ihmissuhteet ja ihmisen mieli (kokemus) ovat viime kädessä yksikön yksityisen elämän piriin kuuluvia asioita.
Juho Saari kommentoi MTV:n uutisessa yksinäisyyden olevan yksinäisyysidentiteetti. Tämä on identiteetti, jota ei ole kaikilla meillä. Tuolla identiteetillä ymmärrän itse henkilöä, jolla on odotus sosiaalisista suhteistaan, sosiaalista tarpeistaan eikä todellisuus hänen MIELESTÄÄN vastaa todellisuutta. Eli toisinsanoen hänen ei tarvitse olla fyysisesti yksin, vaikka hän kokee olevansa maailman yksinäisin ihminen.
Toki kansalaisjärjestön työntekijänä ymmärrän, että voimme luoda ihmisille kohtaamisen mahdollisuuksia. Nämä voivat olla asukastupia, tapahtumia, ryhmätoimintaa ym.
Yksinäisyyden koetaan aika usein liittyvän vanhuuteen, sairastamiseen tai muuhun sellaiseen elämänvaiheeseen tai tilanteeseen, joka ei koske elinvoimaista työikäistä väestöä (tai nuoria). Tämä on tietenkin harha, koska yksinäisyys on lopulta fyysinen ja psyykkinen kokemus.
Toki uskon, että on olemassa paljon vaikkapa laitoksissa ja pienissä asunnoissa eläviä vanhuksia ja pitkäaikaissairaita, joille tuollainen odotuskin tietynlaista sosiaalista suhteista on täydellinen utopia. Jos et jaksa tai kykene liikkumaan toisten ihmisten luo, niin yksinäisyyden kokemus on varmaankin erittäin todennäköistä.
Halusin kirjoittaa myös postiivisesta yksinolemisen / yksinäisyyden kokemuksen mahdollisuudesta. Kuulun itse sellaisiin ihmisiin, joiden hyvinvoinnin yksi tae tai edellytys on se, että voin olla yksin. Tämä on kuitenkin sellaista VALITTUA yksinäisyyttä, joka vastaa juuri minun ja vaikkapa tämän Voi Hyvin-lehden artikkelin kirjoittajaa. En tiedä saisiko tästä kokemuksesta tai yksin tekemisen mahdollisuudesta edes käyttää käsitettä yksinäisyys. Ehkä parempi käsite olisi valittu tila ilman sosiaalista seuraa. Tässäkin ns. postiivisessa yksin tekemisessä, olemisessa, pärjäämisessä jne. on kyse siitä, että jokaisella tämän tyyppisestä olemisesta pitävällä on mielessään sellainen yhteys muihin ihmisiin, joista hän voi ammentaa tai joiden seuraan hän voi hakeutua halutessaan.
Onkin syytä kysyä itseltään voinko jollakin keinoin muuttaa odotuksiani tai edes realisoida omia odotuksia? Jos yhden hyvän ystävän saaminen on olisi realistinen tavoite, niin miksi ei yrittäisi tuota tavoitetta. On toki myönnettävä, että näinä sosiaalisen median kulta-aikoinan on TODELLA vaikea tutustua ihmisiin, joiden kanssa voisi olla aito ystävä realielämässä. Elämme siis yhtäaikaa vuorovaikutuksen kulta-aikaa, mutta ehkä samalla myös sosiaalisten suhteiden laadun lama-aikaa.
Petri Ruuskanen
Kehittämispäällikkö
Kuopion seudun Nuorisoasunnot ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti